Onko osa Paavalin kirjeistä väärennettyjä?

Alla oleva tekstini julkaistiin Kirkonkellarissa 7/2014. Koska Kirkonkellari näyttää lopettaneen toimintansa, mukaan lukien arkistonsa, otan oikeudekseni julkaista tekstini blogissani, sillä muutenhan teksti ei olisi enää missään luettavissa.  Eli tässä tämä maaliskuussa 2014 kirjoittamani “tutkielma” teemasta.


Olin itsekseni tutkiskellut Raamattua kymmenkunta vuotta, mutta jotenkin olin varjeltunut tietoisuudelta, että suurta osaa Paavalin kirjeistä tutkijat eivät pidäkään Paavalin kirjoittamina. Varjeltumista helpotti tietysti se, että valikoin luettavani vastaamaan omia arvostuksiani tasa-arvon ja Raamatun auktoriteetin suhteen. Olin automaattisesti integroinut Paavali-kuvaani kaikenlaisiin konflikteihin ajautuvan ja niitä selvittelevän pakanoiden apostolin ja toisaalta Paavalin joka kirjoitti universaalista Kristuksen kirkosta kauniita rukouksia ja hymnejä nostaen näin katseen kaiken taistelun yläpuolelle. Pastoraalikirjeitä ehkä hiukan ihmettelin, mutta ajattelin sitten vain, että mikä lie Pyhän Hengen johdatus noiden muutaman sivun taustalla.  Paavalista olen aina pitänyt, siitä ristiriitojen miehestä, joka kirjoitti kaikki 13 kirjettä.

Teologisen tiedekunnan Paavali-aiheisessa graduseminaarissa hämmästyin, miten yllättävän monessa paikassa minulle oli tarpeen huomauttaa kuinka tekstiini oli aivan huomaamattani livahtanut ääneen lausumaton oletus vaikkapa siitä, että Efesolaiskirje on Paavalin kirjoittama. Niin syvällä nuo asiat olivat, että monasti piti pitkään miettiä, ennen kuin edes oivalsin missä ongelma oli.

Luennoitsijoilta toki aina kysyin, että mikä heidän perustelunsa epäaitoudelle oli. Hämmästyin kun kaikki vastasivat hyvin identtisesti: Epäaidoissa kirjeissä kieli on erilaista ja niistä heijastuu erilainen näkemys naisista. Naiskuvan erilaisuus ei minua vakuuttanut, sillä sen olin miettinyt läpi omalla tavallani, mutta kieltä en silloin osannut tarpeeksi, että olisin voinut muodostaa minkäänlaista mielipidettä asiaan.  Niinpä jätin asian vain odottelemaan parempia aikoja.

Nyt lopulta tartuin kommentaareihin aitousteemaan liittyen luettuani ensin N.T. Wrightin uutta kirjaa, jossa hän ottaa teemaan kantaa tavalla, jollaista en vielä ollut missään kuullut.  Hämmästyin mitä löysin. Siitä tässä artikkelissa.

Paavali on monella tapaa ainutlaatuinen henkilö jo senkin takia että meillä on niin paljon hänen aitoja ajassa eläviä kirjeitään. Ne ovat myös varhaisimpia Uuden testamentin tekstejä, eikä Paavalia varhaisemman ajan kristityiltä ole muutenkaan säilynyt meille mitään kirjallista.

Erityisen kiinnostavia Paavalin kirjeet ovat siksi, että ne kuvaavat ensimmäisten seurakuntien syntyprosessia keskellä ”raakaa todellisuutta”, sitä sosiaalista ja teologista ympäristöä, josta kaikki lähti liikkeelle. Risto Auvisen sanoin voisi sanoa, että ”Jumala tuli lihaksi Jeesuksessa ja seurakunta tuli lihaksi Paavalin toiminnassa”. Kirjeet ovat aitoja kirjeitä. Niitä ei kirjoitettu kanonisoitaviksi, vaan konkreettisiin paikallisiin tilanteisiin. Sen vuoksi ne eivät myöskään ole siloteltua elämästä irrotettua oppia.

Peräti 13 Uuden testamentin 27 tekstistä on Paavalin nimissä kirjoitettuja. Lähinnä 1800-luvulta lähtien on epäilty, että kuusi niistä olisi myöhemmin Paavalin perintöä vaalivien kristittyjen tai hänen työtovereidensa kirjoittamia.  Usein esitetään, että tuohon aikaan oli tavallista ja hyväksyttyä kirjoittaa arvostamansa henkilön nimissä (ns. pseudepigrafiat). Ensimmäisen vuosisadan jälkeiseltä ajalta onkin säilynyt useita tekstejä, kirjeitä, evankeliumeja ja tekoja, jotka on kirjoitettu esimerkiksi Paavalin, Pietarin tai Tuomaksen nimissä.

Tällainen hyvin positiivinen tulkintaa toisen nimissä kirjoittamisesta ei kuitenkaan vaikuta olevan aivan perustelu. Mm. Bart Ehrman on esittänyt, että väärennökset olivat väärennöksiä myös antiikissa. Hän osoittaa, kuinka lähes poikkeuksetta tällaista toimintaa pidettiin hyvinkin paheksuttavana, vaikka se olikin tavallista.

Nykykonsensus

Uuden testamentin tutkijat ovat nykyään hyvin yksimielisiä siitä, että Roomalaiskirje, Galatalaiskirje, Korinttilaiskirjeet, Filippiläiskirje, kirje Filemonille ja 1.Tessalonikalaiskirje ovat aitoja Paavalin kirjeitä. Sen sijaan kuudesta Paavalin nimissä kirjoitetun kirjeen autenttisuudesta tutkijat kiistelevät.  Kirjeestä riippuen noin 50-90 prosenttia tutkijoista pitää niitä epäaitoina.

Yleisimmin muun kuin Paavalin kirjoittamina pidetään ns. pastoraalikirjeitä Timoteukselle ja Titukselle. Tästä ei paljonkaan enää kiistellä, vaikka kirjeiden synnyn vaihtoehtoiseen selittämiseen liittyykin isoja ongelmia, jotka kyllä myönnetään. Sen sijaan Efesolaiskirje, Kolossalaiskirje ja 2. Tessalonikalaiskirje ovat aidommin kiistanalaisia. Tutkijoiden painotuksia ja hypoteeseja on hyvin monenlaisia, kuten myös esityksiä siitä, mitkä näistä saattaisivat olla Paavalin kirjoittamia ja mitkä eivät.  Yllättävän monet – jos vertaa yleisenä pidettyyn konsensukseen – päätyvät pitämään varsinkin Kolossalaiskirjettä tai Efesolaiskirjettä Paavalin tekstinä tai ainakin todennäköisenä.

Mistä erottaa aidon Paavalin äänen? Ei ole mitään yksittäistä syytä, joka yksinään todistaisi, että tietty kirje ei ole Paavalin tai hänen kirjurinsa kirjoittama. Mieluumminkin kyse on kokonaisvaikutelmasta, joka syntyy kun huomioidaan kirjeiden kielelliset, tyylilliset ja teologiset erot ja se miten teksti pystytään sijoittamaan Paavalin kiistattomien kirjeiden ja Apostolien tekojen kuvaamiin vaiheisiin.

Kreikankieli kaikissa kirjeissä on pääpiirteissään samanlaista. Erot ovat lopulta suhteellisen pieniä. Ne koskevat esimerkiksi sitä, miten usein tiettyjä ilmaisuja tai rakenteita käytetään tai kuinka pitkiä lauseet ovat.  Niin kiistattomissa kuin kiistanalaisissakin kirjeissä on yhtä lailla sanoja, joita ei ole muissa kirjeissä käytetty.

Usein yhtenä argumenttina epäaitouden puolesta käytetään Paavalin suosikkitermien puuttumista. Esimerkiksi tärkeänä pidettyä sanaa ”risti/ristiinnaulita” ei esiinny pastoraalikirjeissä tai 2.Tessalonikalaiskirjeessä.  Asia asettuu hiukan eri perspektiiviin kun ottaa huomioon, että sitä ei esiinny Paavalin teologisena pääkirjeenä pidetyssä Roomalaiskirjeessäkään tai muissa aitoina pidetyissä kirjeissä (1.Tess, Filem.).

Vanhurskaus/vanhurskauttaa -sanoja eri muodoissaan ei esiinny epäaidossa Kolossalaiskirjeessä, mutta toisaalta niitä ei esiinny aitoina pidetyissä kirjeissäkään (1.Tess., Filem.).  Vaikka aito Roomalaiskirje vilisee vanhurskauttamis-sanoja, esiintyvät ne epäaidoissa pastoraalikirjeissäkin. Varsinkin jos huomioi kirjeiden pituuden, menetelmä tuskin on ainakaan tilastollisesti erottelukykyinen.

Lopulta kokonaisvaikutelmaa määrittänee kieltä enemmän kirjeiden teologia tai sisältö, jotka ovat myös kytköksissä toisiinsa. Asiasisältö vaikuttaa toki sanastoonkin enemmän kuin kirjoittajan oletettu identiteetti sinällään. Kun kirjoitan yhdistyksen historiikkia, käytän aivan eri sanastoa ja tyyliä kuin Facebookissa jäsenille kirjoittaessa.

Pastoraalikirjeet tuntuvat ajoittuvan ajalle jolloin Paavalin ajan dynaaminen seurakuntien synty on historiaa ja huolena ovat seurakunnan virat ja järjestäytyminen. On vaikea kuvitella Korinttilaiskirjeiden Paavalia näiden tekstien kirjoittajaksi.  Toisaalta Paavalille tyypillisenä pidetään sitä, että hän ei toista itseään vaan kirjeet heijastavat aina vastaanottajaseurakunnan tilannetta ja tarvetta, niin kieleltään kuin teologiselta otteeltaankin.

Esimerkiksi Galatalaiskirje korostaa vapautta Kristuksessa ja Korinttilaiskirje yrittää hillitä ”Hengen vapautta”. Ristiriitaiselta kuulostavaa teologiaa ei tulkita toisen kirjeen epäaitoudeksi vaan seurakuntien erilaisiksi tilanteiksi.  Missä kulkee sille, miten paljon teologia voi muuttua pastoraalisen tilanteen mukaan?

Pastoraalikirjeiden aitouden tiellä on se, että niissä mainittujen presbyteerien ja varsinkin piispojen ajatellaan tulleen virkoina vasta Paavalin jälkeen. Siksi ne tulkitaan osana kehityskulkua kohti toista vuosisataa, josta meille on säilynyt piispojen kirjeitä, joissa virkapainotteisuus on jo paljon suurempi kuin missään UT:n tekstissä.

Tämäkään argumentointi ei ole kovin yksikäsitteistä. Yleensä Timoteuskirjeessä mainittu kätten päälle paneminen Timoteuksen armolahjan yhteydessä tulkitaan piispaksi valinnaksi. Ajatus perustuu siihen, että myöhempi perimätieto kertoo Timoteuksesta Efesoksen piispana.  Kätten päälle paneminen voi toki viitata aivan muuhunkin armolahjaan kuin piispuuteen.  Kirjeiden lukutapa näyttää heijastelevan osin lukijan omaa käsitystä kirkosta ja viran asemasta, korkea- tai matalakirkollista näkemystä, jonka mukaan kirjeet voi ajoittaa myöhäisemmäksi tai varhaisemmaksi.

Seurakuntanäkemykseen ja kristologiaan liittyy myös Kolossalaiskirjeen ja Efesolaiskirjeen ero Paavalin kiistattomiin kirjeisiin nähden.  Niissä kirkolla/seurakunnalla viitataan useimmiten universaaliin kirkkoon, ei paikallisseurakuntaan kuten kiistattomissa kirjeissä.  Kristuksen kosmista roolia korostetaan. Tyyli on kuin hymniä tai rukousta ja sikäli erilaista kiistattomiin kirjeisiin nähden. Kristus on seurakunnan, ruumiinsa pää. Paikallisseurakunta on kyllä Korinttilaiskirjeessäkin Kristuksen ruumis mutta seurakunnan päänä hänestä ei puhuta (vaikkakin miehen päänä).

Onko tämä merkittävä teologinen ero? Olisiko Paavali voinut kirjoittaa tämän kaltaista Kristus-ylistystä? Monet ajattelevat, että olisi voinut. Toiset ajattelevat, että Paavalilla on ollut hyvin taitava seuraaja, joka on kehittänyt Paavalin teologiaa erinomaisen kauniisti eteenpäin.

Argumentteja voi usein käyttää molempiin suuntiin, ja näin myös usein tehdään tilanteesta riippuen. Voidaan argumentoida, että Paavali ei siteeraisi itseään niin suoraan kuin Kolossalaiskirjeen ja Efesolaiskirjeen välillä näyttää tapahtuneen. Toisaalta, jos teksti on liian erilaista, se on syy epäillä aitoutta.

Kirjeiden tapahtumia ja kirjoitusaikoja on myös hankala sijoittaa yksikäsitteiseen järjestykseen. Aitojen kirjeidenkään ajoitus ei ole tosin yksikäsitteinen. Pastoraalikirjeiden aitous kuitenkin vaatisi, että Paavali olisi vapautunut vielä Rooman vankeudesta ja käynyt uudelleen idässä, mistä ei ole muualla mainintoja. Aiemmissa kirjeissä ei toki voikaan olla mainintoja myöhemmistä tapahtumista. Tosin Rooman piispan Kleemensin kirje ensimmäiseltä vuosisadalta mainitsee Paavalin käyneen Espanjassa, mikä voisi viitata siihen, että Paavalilla oli ”toinen ura”.

Ei siis ole laisinkaan yksinkertaista erottaa aidon Paavalin ääntä mahdollisten muiden kristittyjen tai kirjurien äänistä. Kyse on kokonaisuudesta, jossa on hyvin monia liikkuvia osia.  Sitä kokonaisuutta tutkija joutuu painottamaan.

Tällainen on siis ns. kriittisten eksegeettien konsensus.

Uudet tuulet ja murenevat perustelut?

Viimeaikainen tutkimus on N.T. Wrightin mukaan murentanut perusteita, joiden varaan johtopäätelmät kirjeiden epäaitoudesta aikanaan rakentuivat. Wright on arvostettu Paavali-tutkija ja Englannin anglikaanikirkon entinen piispa.

Wrightin edustamansa ”uuden perspektiivin” nimellä kulkeva tutkimussuunta korostaa kirjeiden painotusta siitä, että Kristus, Messias, täyttää Jumalan suunnitelman luomakunnan pelastamiseksi synnin ja kuoleman vallasta ja tuo sovinnon juutalaisten ja pakanoiden välille. Juutalaisen kansan Messiaasta tulee ylösnousemuksen jälkeen lain täyttymys ja koko maailman pelastaja. Hänessä elävällä seurakuntakuntayhteisöllä ei voi olla eriseuroja, joita ylläpidetään vaatimalla juutalaisten näkökulmasta Jumalan tärkeiden käskyjen, poikalasten ympärileikkauksen, sapatin ja ruoan puhtaussäännösten noudattamista. Näihin liittyvät kiistat ovat pakanoiden apostolin varhaisimpien kirjeiden toistuvana huolena.

 

Aitouskysymyksen kannalta on mielenkiintoista, että tämän tutkimussuunnan Paavali-kuvaan Kolossalais- ja Efesolaiskirjeiden kristologia ja seurakuntanäkemys sopivat erinomaisesti. Wright pitääkin Kolossalaiskirjettä varmuudella Paavalin kirjoittamana ja Efesolaiskirjettä hyvin suurella todennäköisyydellä.  Kiinnostavaa on, että varhaisemmassa tutkimuksessa juuri kristologian ja seurakuntanäkemyksen erilaiset painotukset nähtiin kirjeiden epäaitouden merkkeinä.

UT:n sosiaalisen ympäristön tutkimus on puolestaan valaissut sitä, kuinka selkeästi Paavali haastaa korinttilaisia ja roomalaisia luopumaan paitsi etnisestä kuppikuntaisuudesta myös taloudellisesta ja yhteiskuntaluokkien välisestä eriarvoisuudesta kohti heikompien ja alemman statuksen omaavien jäsenten arvostusta osana Kristuksen ruumista. Synnin ja pahan valta nähdään osana yhteiskunnallista eriarvoisuutta, jonka voittamiseen kristillinen kirkko on Pyhän Hengen kautta kutsuttu. Ristiinnaulittu Kristus on ylivertainen esimerkki tästä asenteesta. Wright toteaa, että tämä tutkimus on korostanut Paavalin visiota suvereenisti valtojen ja voimien yläpuolella olevasta Kristuksesta.

Toisaalta Paavalin sydämellä oli varhaisten kristillisten yhteisöjen muodostuminen. Tutkimuksen tuoma uusi ymmärrys Paavalin radikaaliuden sosiaalisesta ulottuvuudesta asettaa Efesolais- ja Kolossalaiskirjeiden teologian hiukan uuteen valoon. Onhan niissä kuultavissa juuri ”aidon Paavalin” Kristus, joka on kaikkien valtojen ja voimien yläpuolella. Hänessä yhdistyy kaikki maan päällä ja taivaassa.

Efesolaiskirjettä siteeraten: ”Pyrkikää rauhan sitein säilyttämään Hengen luoma ykseys. On vain yksi ruumis ja yksi Henki, niin kuin myös se toivo, johon teidät on kutsuttu, on yksi. Yksi on Herra, yksi usko, yksi kaste! Yksi on Jumala, kaikkien Isä! ”.  Tyyli on erilainen kuin suoraan yksittäisten seurakuntien ongelmiin painottuvissa Paavalin aitoina pidetyissä kirjeissä, mutta teologia on samanhenkistä, jos sitä tarkastelee uuden perspektiivin tai UT:n sosiaalisen ympäristön tutkimuksen valossa.

Virkateologiaan liittyen eksegeetit ajattelevat nykyään varsin yleisesti, että varsinainen seurakunnallinen selkeämpi virkarakenne kehittyi kaikkien UT:n tekstien jälkeen. Siksi ei ole itsestään selvää, että pastoraalikirjeetkään heijastelevat aivan niin järjestäytynyttä virkarakennetta kuin mitä on oletettu.  On hyvin mahdollista tulkita niiden kuvaama tilanne myös Paavalin elinaikana tapahtuneeksi kehitykseksi tilanteessa, jossa seurakuntien perustamisesta on kulunut jo kymmenkunta vuotta.

Tutkimus on edennyt myös sen suhteen ketä kirjeissä toistuvasti esillä olevien Paavalin vastustajien oletetaan olleen. Aiemmin tulkittiin useiden kiistanalaisten kirjeiden heijastelevan gnostilaisia ajatuksia, joiden oletettiin olevan voimissaan Paavalin elinajan jälkeen. Osin tämän vuoksi kiistanalaisista kirjeistä tuli kiistanalaisia.

Nykyisin varsinaiset täysimittaiset gnostilaiset järjestelmät ajoitetaan yleensä kaikkien UT:n tekstien jälkeiselle ajalle. Siten Kolossalaiskirjeen ja Efesolaiskirjeen ajatuksia (tai oppeja joita niissä vastustetaan) ei ole syytä nähdä kytkettyinä myöhempään gnostilaisuuteen. Ne voivat heijastella ensimmäisen vuosisadan tavallista maailmankuvaa, jolta pohjalta toki gnostilaisuuskin sitten rakentui. Joka tapauksessa ei ole perusteita nähdä tämän suhteen jotain selkeää kehitystä UT:n tekstien kuvaamana lyhyehkönä ajanjaksona tavalla, joka oikeuttasi erottelun aitojen ja ei-aitojen kirjeiden välillä.

Kommentaareja lukiessani minua hämmensi niistä heijastuva ristiriitaisuus: toisaalta puhutaan konsensuksesta ja samalla argumenttien heikkous tuodaan esille. Usein tutkija esittelee eri vaihtoehdot ja sitten valitsee niistä jonkun hiukan satunnaisenkuuloisesti.

Uudeksi kehitykseksi tutkimuksessa voi epäilemättä nähdä myös ymmärryksen siitä, että tekstien tulkintaa ei voi koskaan täysin irrottaa tutkijan omasta esiymmärryksestä ja maailmankuvasta. Siinä mielessä ei voi olla neutraalia lähtökohtaa. Konsensukseen aitouskysymyksessä näyttääkin liittyvän varsin mielenkiintoisella ja monimutkaisella tavalla erilaisten intressien ristiriidat. Wright ottaa tämän esille selityksenä sille, miksi uusi tutkimus ei näytä vaikuttaneen käsityksiin aitoudesta.

Yllä mainitut tutkimuksen uudet tuulet eivät sinällään kytkeydy suoraan liberaali-konservatiivi-jakoon. Sen sijaan kirjeiden aitouskysymyksestä näyttää tulleen Wrightin mukaan eräänlainen testi siitä, kumpaan joukkoon kuulut: oletko ”kriittinen tutkija” vai ”omien vakaumustesi vanki”?

Mutkikkaaksi asian tekee se, että enemmän liberaali-teologian suuntaan taipuvat tutkijat toivottavat epäilemättä tervetulleeksi uuden sosiaalitieteellisen tutkimuksen tulokset sinällään, mutta tilalle on tullut uusia syitä joiden vuoksi nämä tutkijat eivät mielellään harkitse Ef. ja Kol. kirjeiden aitoutta.  Wright kirjoittaa heidän näkökulmastaan (s. 58): ”Paavali ei ehkä ollut 1800-luvun liberaali protestantti, mutta ihmiset toivoivat, että hän osoittautuisi postmodernistiksi tasa-arvoihmiseksi…. ja noissa kirjeissä ovat nuo kummalliset ”perheentaulut”, ohjeet miehille ja vaimoille, lapsille ja orjille.”

Toisaalta taas protestanttisille konservatiiveille on hyvin tärkeä uskosta vanhurskauden painotus, joka löytyy vahvimpana aidoissa kirjeissä.  Kiistanalaisten kirjeiden nostaminen niiden kanssa ”tasa-arvoiseksi” murentaisi pohjaa tältä painotukselta, vaikka samalla korostetaankin koko Raamatun autoritatiivista asemaa.

Asiaan liittyy lisäksi uuden perspektiivin tutkijoiden aiemmasta poikkeava näkemys siitä, mitä Paavali tarkoitti vanhurskauttamisella. Risto Auvinen tiivisti uuden perspektiivin vanhurskauttamisnäkemyksen kytköksiä kirjeiden aitouteen seuraavasti:

”Vanhurskauttamisopin asettaminen Paavalin kirjeiden kriteereiksi on uuden perspektiivin näkökulmasta metodologinen virhe, koska vanhurskauttaminen uskon kautta ei ole edes Paavalin aitoina pidettyjen kirjeiden näkökulmasta Paavalin perustava dogmi. Wrightin mukaan pelastus ja vanhurskauttaminen eivät ole synonyymejä. Hän on verrannut pelastusta autoon. Vanhurskauttaminen on auton ratti, mutta se ei ole koko auto. Vaikka ihminen vanhurskautetaan uskon kautta, hän ei pelastu yksin uskosta, vaan tarvitaan Pyhän Hengen mukaan vaeltaminen. Pelastumien tarkoittaa koko maailman ja ihmisen vapautumista synnin ja kuoleman vallasta ja koko luomakunnan uudistamista Jumalan tahdon mukaan.

Vanhurskauttaminen on osa tätä prosessia, jossa ihminen tulee uskon kautta liittosuhteeseen Jumalan kanssa yhdessä hengellisen Israelin kanssa.  Aitouskysymyksen suhteen tämä tarkoittaa sitä, että Ef. ja Kol. kuvaavat/maalaavat nimenomaan pelastuksen ”ison kuvan”, kun taas esim. Room. ja Gal. keskittyvät pelastuksen kannalta tärkeään yksityiskohtaan eli vanhurskauttamiseen. Wrightin mukaan sekä protestantit että katoliset ovat tehneet ”ratista” koko auton, ja sen perusteella sitten arvioidaan koko Paavalin tuotantoa.”  (Lähde: Wright, Justification.)

Minusta näyttää, että kellään osapuolella ei ole kovin suurta motiivia status quon horjuttamiseen.

Olen oikeastaan varsin hämmästynyt lukemastani. Oletin, että löytäisin jotain sellaista, joka pakottaisi minua muuttamaan näkemyksiäni epäaitouden suuntaan.  En sellaiseen merkittävään asiaan oikeastaan törmännyt. Pastoraalikirjeiden asema mielessäni on hiukan hämärä, kuten ennenkin.

Mitä merkitystä kirjeiden aitoudella on?

Tämä on vaikea kysymys, mutta niin tärkeä, että yritän hahmotella käsitystäni siitä. Kommentaareissa kysymystä ei juurikaan pohdittu, joten lähdin liikkeelle esittämällä kysymyksen Visioita-keskustelufoorumilla. Lauri Levanto vastasi siihen näin: ”Pragmaattisesti ajatellen sillä ei ole väliä. Ne on kanonisoitu Raamattuun sellaisena kuin ovat. Kirkkomme taas on sidottu Raamattuun.  Käytännössä aitoudella on merkitystä. Kovin usein kristinuskon kritiikki sisältää väitteen että Raamattu on tekaistuja kertomuksia. Sitä vasten aitoudella on merkitystä. ”

Kristinusko perustuu todellakin Jeesuksen kuoleman ja ylösnousemuksen historiallisuuteen, joka puolestaan on UT:n todistuksen luotettavuuden varassa. Eksegetiikka taas on se teologian ala, joka kaivautuu juuri noiden varhaisimpien tekstien historiallisuuteen. Sikäli asialla lienee lopulta ehkä isompi merkitys kuin tulemme helposti ajatelleeksikaan.  Ratkaisevaa näyttäisi olevan siis toisaalta Uuden testamentin sanoman uskottavuus jollain lailla inspiroituna tekstinä ja siihen kytkeytyen eksegeettisen päättelyn uskottavuus.

Raamatun uskottavuus- tai inspiraatiokysymyksestä.  Brown kysyy, miten me ymmärrämme inspiraation. Onko sen kannalta keskeistä, että Paavali on Jumalan kutsuma apostoli, jonka vuoksi inspiraatio ilmenee juuri Paavalin kirjeiden kautta, vai onko ratkaisevaa se, että teksti on Raamatussa riippumatta siitä, miten se on sinne päätynyt?

Jos dogmaatikolle esittää epäilyn, että UT:n kaanon on Konstantinuksen ja piispojen myöhemmin luoma kokoelma, jonka tarkoituksena oli oman vallan pönkittäminen, saa vastaukseksi historiallis-kriittistä argumentointia:  UT:n kaanonia ei suinkaan koottu sattumanvaraisesti vaan siihen päätyivät tekstit juuri sillä perusteella että ne olivat jo pitkään olleet seurakunnissa käytössä ja laajalti kopioituja eri puolilla Välimerta. Ne olivat ikään kuin todettu käytössä inspiroiduiksi, sellaisiksi joiden kautta Jumalan koettiin puhuvan seurakunnalle.

Niiden ajatellaan olleen alusta asti eri asemassa juuri historiallista todellisuutta kuvaavana todistuksena kuin esimerkiksi hiukan myöhemmät kirjoitetut UT:n henkilöiden nimissä kirjoitetut evankeliumit tai heidän tekojensa kuvaukset. Vaikkapa Paavalin ja Teklan teot -niminen teksti oli suosittu, mutta sitä on vaikea ajoittaa ja sen historiallisuudesta on vaikea sanoa paljoakaan. Ehkä historialliset elementit olivatkin tarkoitettu virikkeelliseksi tai viihdyttäväksi hiukan Da Vinci -koodin tapaan.

Miten tähän pohdintaan sopii ajatus siitä, että jotkut kirjeistä ovat Paavalin kuoleman jälkeen kirjoitettuja? Murentaako se kirjeiden merkityksen? On totta, että evankeliumien auktoriteetti ja todistusvoima ei häviä, jos ne eivät oli juuri sen opetuslapsen kirjoittamia, joiden nimiin ne on myöhemmin laitettu. Mutta onko Paavalin kirjeiden luonne samanlainen?

Evankeliumit raportoivat kirjoittamisajankohdasta tarkastelleen menneitä tapahtumia ja kokonaistulkintaa Jeesuksesta.  Aidon Paavalin kirjeet ovat aitoja kirjeitä, jotka kuvaavat historiassa elettyä hetkeä. Muuttuuko kiistanalaisten kirjeiden auktoriteetti ja merkitys, jos ne eivät olekaan todellisuudessa ”historiassa elettyä hetkeä”, jos Paavalin elämäksi naamioitu tuleekin jonkun toisen kynästä myöhemmin?

Sinällään tuohon aikaan normaaliin historiankirjoitukseen kuului tapahtumien kuvaaminen niin, että henkilö laitettiin puhumaan ikään kuin kirjoittajalla olisi ollut ”sanatarkka ääninauha tai videokuva käytössään”.  Esimerkiksi Luukas raportoi Apostolien tekojen historiikissaan Paavalin ja Pietarin puhetta sanatarkasti. Todellisuudessa ei paikalla voinut olla nykytekniikkaa, joka olisi taltioinut puheet sanatarkasti. Jeesuksen yksinäisyydessä käymä keskustelu Isänsä kanssa Getsemanessa tai samarialaisen naisen kanssa kaivolla ovat samanlaisia kuvauksia, joissa ei ollut äänityslaitetta paikalla. Historiankirjoittaja laittoi päähenkilön puhumaan sillä tavalla kuin hänen ymmärrettiin tilanteessa puhuneen.    Olosuhteet huomioiden tämä on ymmärrettävää, eikä tekstien uskottavuus mitätöidy tämän takia.

Tilanne on kuitenkin toinen Paavalin kirjeiden kohdalla. Ne eivät ole myöhempää historiankirjoitusta samassa mielessä ja koko tilanne on ratkaisevasti erilainen.  Tämän perustelu johtaa kuitenkin seuraavaan inspiraatiokysymyksestä irralliseen puhtaasti historiallis-kriittiseen kysymykseen.

Onko eksegeettinen päättely aitoudesta uskottavaa?   En näe ongelmallisena niinkään eksegeettien perusteluja sille, miksi on syytä epäillä joidenkin kirjeiden paavalilaisuutta. He punnitsevat kyllä parhaansa mukaan kokonaisuutta. Ongelmallisena näen mieluumminkin sen, miten epäuskottava on puolestaan vaihtoehtoinen hypoteesi epäaitoudesta.

Eksegeettien asettama ratkaistava aitouskysymys on sikäli varsin mustavalkoinen, että joko Paavali kirjoitti kiistanalaiset kirjeet itse tai työtoveriensa kanssa tai ne kirjoitti joku Paavalin jälkeen. Silloin mielestäni pitäisi yhtä lailla vakavasti ja samoilla kriteereillä tarkastella sitä, onko epäaitoushypoteesi historiallisesti uskottava. Jos kumpikaan hypoteesi ei ole täysin vakuuttava, on arvioitava kumpi niistä on vähemmän epäuskottava.  Eli on punnittava näitä kahta vaihtoehtoa.  Tätä ei kommentaareissa tunnuttu pohdittavan.  Jonkin verran kyllä tarkistettiin, että voidaanko samoilla kriteereillä puolustaa aitoina pidettyjen kirjeiden autenttisuutta. Varsinainen kysymys kuitenkin on se, kumpi on kokonaistilanteen huomioon ottaen todennäköisempää: aitous vai epäaitous.

Mielessäni ratkaisevaksi tekijäksi epäaitoushypoteesien kokonaisarvioinnissa nousee se, että kiistanalaisten kirjeiden synty voidaan ainakin valtaosin rajoittaa suhteellisen pienelle, yhden ihmisen eliniän mittaiselle aikajaksolle.  Kirjeiden täytyy olla aikaväliltä 50 – n. 100 jKr. Tuon jälkeiseltä ajalta on säilynyt tekstejä, joista ilmenee, että kiistanalaisista kirjeistä ainakin joitain tunnetaan. Se asettaa syntyajalle ylärajan. Alarajan suhteen on selvää, että Paavalin ensimmäisten aitojen kirjeiden ajankohta ei voi montaa vuotta poiketa vuodesta 50.

Tiedämme, että Paavali kirjoitti aitoina pidettyjä kirjeitään nimenomaan 50-luvulla perustamilleen seurakunnille, joissa hän kävi matkoillaan useampaankin kertaan.   Paavali myös vietti vuosia nimenomaan Efesoksessa, jonka ympärille puolestaan myöhemmät kiistanalaiset kirjeet keskittyvät: Timoteuskirjeet ja Efesolaiskirje on osoitettu Efesokseen. Kolossalaiskirjeen Kolossa taas on maantieteellisesti hyvin lähellä Efesosta. Näillä seuduilla liikkuivat myös aidoissa kirjeissä esiintyvät henkilöt kuten Filemon, Onesimus, Timoteus ja monet muut kiistanalaisia ja kiistattomia kirjeitä yhdistävät nimet.   50-luvun loppupuolella Paavalin on täytynyt olla hyvin tunnettu henkilö tuon alueen seurakunnissa.

Ottaen huomioon 50-luvun lopun tilanne, miten uskottavaa on, että maksimissaan noin 40 vuotta myöhemmin joku kirjoittaa Paavalin nimissä kirjeitä juuri Efesoksen ja lähiseutujen seurakunnille? Näissä kirjeissä vilisee ihmisten nimiä, jotka olivat seurakunnan syntyvaiheissa avainhenkilöitä. 40 vuotta on pitkä aika, mutta ei niin pitkä aika, että Paavali olisi unohdettu.

Seurakunnassa oli varmasti vielä elossa ihmisiä, jotka muistavat seurakunnan synnyn ja Paavalin ja Timoteuksen henkilökohtaisesti ja heidän sanomansa, sanoman josta kaikki lähti liikkeelle. Varmasti yhteisön nuorempienkin jäsenten tiedossa on vielä yhteisön lähihistorian merkittävimmät tapahtumat. Suullisen tiedon varassa välittyivät tuolloin asiat aivan eri tavalla kuin nykyteknologian aikana. Ehkäpä Timoteus itsekin viettää vielä eläkepäiviä kun seurakuntaan tulee ”jonkun löytämä” kadoksissa olleeksi väitetty Paavalin kirje, jossa Paavali ohjeistaa Timoteusta vatsavaivojen hoidossa, tai vaihtoehtoisesti joku Paavalia arvostava kristitty on kirjoittanut Paavalin perintöä ylläpitääkseen tällaisen kirjeen oppi-isänsä nimissä juuri Efesoksen seudulle, tai käyttääkseen Paavalin auktoriteettia seurakunnan ohjaamiseen.  Nämä ovat juuri väärälle kirjoittajalle esitettyjä motiiveja.

Historiallis-kriittinen tilannetajuni ei riitä kuvittelemaan hypoteesin edellyttämää tilannetta, jossa näissä olosuhteissa otettaisiin yllä mainitulla tavalla syntynyt kirje kritiikittömästi vastaan.  Jostain syytä tämän tilanteen ”aitoutta” ei kommentaareissa juurikaan pohdita, ainakaan samalla tarkkuudella ja samoilla todennäköisyyskaavoilla kuin Paavalin kiistanalaisten kirjeiden aitoutta. Ratkaisevaa tässä on mielestäni paitsi kirjeiden sisältö henkilöineen, myös aitojen ja kiistanalaisten kirjeiden välinen lyhyt aikaväli.

Apostolien tekojen raportoima rakenneltu Paavalin puhe on aikansa historiankirjoitusta ja sellaisena sitä ei voi pitää epärehellisenä. Sen sijaan nämä kiistanalaiset kirjeet vaikuttavat kuvatussa tilanteessa vastaanottajan silmissä ”epäaidoilta” tai väärennetyiltä. Ottaen huomioon, että kirjeiden oletettu motivaatio oli juuri käyttää Paavalin auktoriteettia hyväksi, miten uskottava tämä tilannekuva on? Tätä on syytä kysyä varsinkin kun laajalti viljelty käsitys pseudepigrafiasta yleisesti hyväksyttynä ilmiöinä antiikissa ei ole kiistaton.  Toisen nimissä kirjoittamista pidettiin ajan teksteissä mieluummin moraalisesti paheksuttavana.

Jos Paavalin kirjeiden kiistanalaisuus merkitsi sitä, että jo alkuperäiset vastaanottajat pitivät kirjeitä epäaitoina ja epärehellisinä, se murtaa myös UT:n uskottavuutta laajemmin ja sitä kautta niiden kanonista luonnetta.  Sikäli minun on vaikea nähdä, miten nämä kysymykset voisi irrottaa toisistaan. Tässä palataan Lauri Levannon esittämään vastaukseen alkuperäiseen kysymykseen siitä, mitä väliä aitoudella on kristinuskon uskottavuudelle.   Risto Auvinen kirjoittaa tähän liittyen (sähköpostissa):  ”Pseudepigrafiasta vielä. Kaanoniin otettujen tekstien kriteeri oli vanhassa kirkossa se, että tekstit nauttivat kiistatonta apostolista auktoriteettia. Jos joidenkin mielestä Raamatussa on “väärennöksiä”, niin onko heillä kanttia mennä tämä linja loppuun asti, ja poistaa väärennökset Raamatusta?  Pseudepigrafiikka pitää erottaa siitä, että alunperin tuntemattoman kirjoittajan tekstiin annettiin myöhemmin jonkun apostolista arvovaltaa nauttivan henkilön nimi, kuten esim. evankeliumien kohdalla. Toinen asia on se, että tietoisesti väärennetään ja kirjoitetaan toisen nimissä tekstejä. Tämä oli antiikissa aivan yhtä tuomittavaa kuin se olisi nykyäänkin.”

Onko aitoudella sitten käytännössä muuta merkitystä kuin teoreettinen kysymys Raamatun auktoriteetista tai historiallisesta todellisuuspohjasta?

Olen ihmetellyt pidempään sitä, miten aitouskysymys tuntuu liittyvän seurakuntanäkemykseen. Kiistanalaisten kirjeiden myöhempi ajoitus tukee ajatusta siitä, että Jumalan tarkoittama, kanonisoitu virkarakenne kehittyi alun karismaattisemmin järjestäytyneestä seurakuntaelämästä vähitellen.  Silloin on helpompi pitää Paavalin ohjeistusta seurakunnan kokoontumisesta (1 Kor. 12) varhaisena kehitysvaiheena kohti järjestynyttä institutionaalista kirkkoa.  Nykyisen jumalanpalveluksen kanssa sopii huonosti yhteen Paavalin tiukka ohjeistus siitä, kuinka jokaisella on jotain annettavaa Pyhän Hengen jakamien armolahjojensa mukaan. Vastaavasti karismaattiset yhteisöt voivat löytää oikeutuksensa seurakuntanäkemykselleen vedoten aitoon ja alkuperäiseen varhaiseen Hengen mukaan ohjautuvaan seurakuntamalliin.

Mitä seurauksia olisi sillä, jos sama Paavali olisi kirjoittanut sekä luvun 1 Kor. 12, Efesolaiskirjeen että 1 Tim. kirjeen ja näitä kirjeitä todellisuudessa pidettäisiin yhdenvertaisina?  Tekisikö se hiukan vaikeammaksi kaikille osapuolille perustella omaa seurakuntanäkemystä muita ”aidompana”?

Henkilökohtainen loppupäätelmäni: Aitoudella on väliä ja voin olla historiallis-kriittisesti uskottava – ainakin omassa mielessäni – vaikka ajattelenkin Paavalin kirjoittaneen enemmän kuin seitsemän kirjettä.

Kirjallisuutta

The Anchor Bible Series -kommentaarit kiistanalaisista kirjeistä

Raymond E. Brown: An Introduction to the New Testament. 1997

Bart D. Ehrman: Forged. Writing in the Name of God—Why the Bible’s Authors Are Not Who We Think They Are. HarperCollins e-books. 2011.  https://archive.org/details/BartD.Ehrman-ForgedWritingInTheNameOfGod-WhyTheBiblesAuthors

N.T. Wright: Paul and the Faithfulness of God. Fortress Press. 2013

 

Erityiskiitokset Risto Auviselle, Lauri Levannolle ja Kenneth Liljeströmille ajatuksia herättävistä ja selkeyttävistä keskusteluista ja vinkeistä tämän tekstin ja teeman tiimoilta ja Kari Latvukselle sopivan ylihaastavan tehtävän antamis

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s